Lumiriina (Ansometsän Lumiriina), 25.3.2002-11.5.2018, oli ensimmäinen oma koirani. Se oli sileäturkkinen ja väritykseltään lähes valkoinen, mistä tulikin nimen alkuosan ”Lumi-”. Lumiriina oli melko kovaluontoinen. Se koitti omia minut ja yritti näyttää sen puolisollenikin. Lumiriinalle piti olla tiukka ja kertoa kuka on pomo – tarvittaessa aina uudestaan ja uudestaan.

Metsästysviettiä Lumiriinalla ei juurikaan ollut, joten se oli helppo pitää vapaana omassa pihassa ja metsässä. Suhteessa vieraisiin ihmisiin sitä kuvasi virke: ”Minulla on jo emäntä, kiitos vain.” Ihmisten kanssa Lumiriina olikin vähän arvaamaton, joten vieraiden oli parasta antaa sen olla rauhassa. Ei se purrut, mutta (omasta mielestään) tarvittaessa se vähän tönäsi hampaillaan, jos joku esimerkiksi kulki liian läheltä sen vahtiessa laukkujamme.

Lumiriina rakasti palloja. Se ei ollut repijä, edes joululahjapakettejaan se ei repinyt auki. Niinpä sillä säilyi ehjänä myös lasten jalkapallo, ja oli hauska katsella, kun se työnsi jalkapalloa kuonollaan. Harrastin Lumiriinan kanssa agilitya, ja se oli siinä vauhdikas. Valitettavasti oma elämäntilanteeni keskeytti tuolloin harrastuksen: kolme kouluikäistä lasta ja opiskelu veivät energiani niin, etten enää jaksanut ajella treenaamaan kymmenien kilometrien agilityhallireissuja.

Lumiriinalla oli yhdet pennut, isänä niillä oli Karrell Little Luka. Pentueessa oli kolme narttua ja yksi uros: Hippuvictoria, Nuppumalina, Hulina ja Juusojulius. Näistä Hippuvictorialla oli kaksi pentuetta, ja Lumiriinan suku on jatkunut sitä kautta.